Kohti syksyä

Collapse Show info

31 Jul 2016 in Valokuvaus

Tekijä : pjarviluoto

Katsotaan mitä nyt raapustellaan, paljon olisi mitä raapustella, mutta ei ole aikaa jäsennellä ajatuksia lauseiksi. Mutta muutama ajatus, kehityksen kulku ja ajatuksen purku seuraavaksi. Teksti on kieltämättä pitkä ja sisältää myös vinkkejä kanssa kuvaajille etenkin jos on kulkutaipaleensa alussa.

Mikä ihmeen “Yksinkertaisesti. Kaunista.”

Yleisesti haluan kuvata sellaisia kuvia mitkä miellyttävät omaa silmääni eniten ja ajan saatossa silmä oppii  tunnistamaan tällaisia elementtejä kuvissa. Olen puskenut omaa kuvaustani siihen suuntaan jatkuvasti, välillä vähän harhaillen vika poluille ja se on vaatinut paljon opiskelua. Moni varmaan tietää tunteen, että “O’boy, tykkään tästä kuvasta, mutten pohjimmiltani oikein tiedä miksi?” Sitä mysteeriä olen tässä ratkonut aika aktiivisesti pari vuotta ja yksi jos toinenkin etappi siihen liittyen on ohitettu ja monta on edessä. Yksi tekijä kuvissa on se, että haluan pitää ne mahdollisimman yksinkertaisena. En halua näkyä fyysisesti kuvissa kuten vielä vuosi sitten näin oli kun toin rekvisiittaani kuvauksiin (tietysti esim. vastasyntyneen kuvaus voi olla välillä poikkeus jolloin sellaisia sieviä pieniä myssyjä ei aina ole käytettävissä).

Muinoin ja joissain kulttuureissa edelleenkin uskotaan, että kamera kaappasi kuvattavan sielun. Vaikka se kuulostaakin karmealta voodoo kohtalolta, on siinäkin ajatuksessa kauneutta jos sen romantisoi mielissään mielikuvaksi, jossa palanen henkilön persoonaa näyttäytyy ja tallentuu puhtaimmillaan kameran kennolle. Sen pienen hetken jolloin kuvattava hetkeksi unohtaa kameran ja paljastaa touhuiluissaan tai katseessaan todellisen minänsä. Sen valjastamisessa alan olemaan hyvä ja sitä toteutan kuvauksissani yrittäen tehdä sen mahdollisimman huomaamattomasti. Tämä oli yksi tekijä minkä tunnistin ajan saatossa kuvissa joista pidän. Kuulostaa kliseeltä, mutta se on se *pop* mikä antaa kuvalle sen viimeisen, tärkeimmän silauksen kuvauksissa.

Välähdyksiä pimeässä 

Toinen seikka oli, että opettelin ensin valon käytön käyttämällä kuvauksissani salamoita ja tänä vuonna siirryin akkukäyttöiseen valoon. Siinä oli oma urakkansa saada valo toimimaan kuvauksissa kuten halusin ja siinäkin oli omat haasteensa, mutta tykkäsin siitä ja rakastuin hetkellisesti taas tuloksiin.

Sitten tapahtui jotain itselleni mullistavaa, joka ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen, mutta on erittäin tärkeä osa kuvausreseptini palapeliä. Pääsin tekemään yhteistyötä Mainostoimisto Fabrikin kanssa (tässä sellainen marssifanfaari!!). Olen pitkin kevättä ja kesää kuvaillut vaikka sun mitä mistä en vuosi sitten voinut  nähdä kuin makoisia unia. Ja mites tämä liittyy mihinkään?

Palanen palapeliä. Olen päässyt kuvailemaan Fabrikin toimeksiannoista kaikkea mielenkiintoista, päässyt pähkämäilemään mitenkä mitkäkin asiat toteuttaisin ja mikä parasta – saanut rakentavaa palautetta, joista jokaisen muistan kuin ne olisi hetki sitten esitetty. Laadun on pitänyt olla parasta mahdollista ja olenkin kiitollinen tästä kaikesta heille, että olen saanut kehittyä mukana tekemisessä. Tämä kehitys on vaivihkaa tullut mukaan tietämättäni nyt esille pistettyyn “Yksinkertaisesti. Kaunista.” -evoluution kiertoon ja tehnyt siitä mitä se nyt on.  Olen oppinut katsomaan kuviani vieläkin kriittisemmin ja etsimään ne virheet mitkä kuvissani häiritsee silmää ja mitkä ei. Eritoten mikä häiritsee. Mikään ei ole sitä palkitsevampaa kun huomaa kuvassa häiritsevän tekijän, jota ei osannut vielä hetki sitten tunnistaa. Joskus vuosi sitten kuulin lauseen amerikkalaiselta hääkuvaajalta “Tärkein mitä voit tehdä, on katsoa huonoja kuviasi ja etsiä kuvista viat”. Viisaita sanoja. Ja taas, saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta jotenkin sitä ei aina itse osaa oivaltaa.

Back to light

Palatakseni valoihin, joka piipahti aiemmin esillä leipätekstissä. Se oli tärkeä osa evoluutiota, koska siinä joutuu loihtimaan itse valonsa, luonnonvalo ehkä apuna ellei olla studiossa. Siinä sitä sitten oppi käsittelemään valoa. Pienikin valon siirto ja kuva saattoi olla pilalla tai se niputtui kasaan kauniisti. Vaikka joka päivä silmänsä aukaisee ja näkee pelkästään valoa, joka puolella – ei sitäkään osaa katsoa automaattisesti, että mikä valo on kaunista ja miten se toimii ennen kuin sitä oikeasti rupeaa funtsimaan ja katsomaan.

Ja sitten heivasin valot häistä ja henkilökuvauksista. Yritin olla käyttämättä. Kyllä jännitti ekat kuvaukset vaikka olin jo kuitenkin tässä 1.5v muuten kuvaillut. Tämän sivun ensimmäinen kuva oli sellainen 🙂 Ei jännittänyt enää sen jälkeen. Lisäksi yksinkertaistan asioita, mm. tuo sivun toinen kuva on otettu alle 200  euron objektiivilla. Ei uskoisi? Ei sillä, että eikö voisi ostaa 200 eurolla surkeitakin objekteja, mutta pitää aina vähän selvitellä asioita, mitä ostaa.

Siinäpä sitä, kiva oli raapustella, on tehnyt mieli jo pitkään, mutten ole kerennyt. Piti kirjoittaa enemmänkin ja itseasiassa vähän eri aiheestakin 😀 Mutta tällä mennään. Avasin vähän omaa evoluutiotani ja ehkä avaan sitä vielä joskus lisää. Ehkä toivoin joskus kun aloittelin kuvaamaan, että joku kertoisi jotain noista asioista kuten valosta ja objektiivien hinnoista. Yleensä niistä kirjoitetaan vain, että maksa 2000 euroa objektiivista ja saat hyvää tulosta. Raha puhuu usein. Ei se ihan niin mene, on siinä hitunen totuutta, mutta paljon markkinoiden muokkaamaa mielipidettä. Ei se ihan heti onnistu kehua jotain, joka maksaa 199 e vaikka olisit sen voinut kuvata 1 700 euron objektiivilla eikä se olisi ollut edes sen parempi. Mutta vaikka joku olisi tuon minulle joskus silloin sanonut, olisin varmaan sanonut “joopasen joo” ja lähtenyt tunkemaan rahaa rattaisiin, koska kuvan opiskelu kestää pitempään.

Mutta toisaalta, samapa tuo. Tässä ollaan ja tehdään sitä mitä rakastaa, ei voi valittaa 🙂

Paras on se tilanne kun joku tunnistaa jonkun kuvan tietyn henkilön ottamaksi. Veikkaan, että se resepti syntyy juuri kuvaamisen evoluution kautta, tunnistamalla se oma silmänsä mistä se pitää ja ajamalla täysillä sinne, vetäen välillä kulkuneuvon ojan kautta takaisin oikealle polulle, tietämättä mikä se tyyli on. Tokko Cartier-Bresson tiesi vähään aikaan omaa kuvatyyliänsä. Pitää aina muistaa potkia itseään perseelle, sieltä se totuus löytyy ja se auttaa jaksamaan. Olen vasta löytänyt oman tyylini. Tai tiedän mitä siihen kuuluu. Mutta onko se sama enää vuoden päästä, ehkä ei. Eikä sen aina pidäkään olla.

Mikä ihmeen “Syksy”. Näähän on kesäkuvia?

Arvasin, että kysyt tuota! Ne on myös esimerkkikuvia, koska halusin uuden tyylini esille, osa asiakkaiden, osa ei, kuten edellinen kuva, jossa on huikea amatöörimalli Laura Pajula. Ja yksi miksi laitoin jo vapaat ajat elokuulle, on se, että pellot puidaan kohta pikavauhtia, osa on jo puitu, että mikäli haluaa kuvia pellon seassa, kantsii varata ajat mahdollisimman piakkoin.

Vapaita aikoja on vielä, mutta hyvää vauhtia ne on menneet, eli mikäli haluat tähän huikeaan settiin ikuistaa itsesi, otappa yhteyttä 🙂

Nyt alkaa sanainen arkku olemaan tyhjä. Kiitos jos jaksoit lukea tänne saakka.